Aran virtaa jatkossakin

Ei tullut Suikkasen Kaitsu. Ensi kausi mennään Kärppien osalta Hannu Aravirran johdolla. Tämä on signaali siihenkin suuntaan, että tältä kaudelta haetaan yhä menestystä. Aika korniahan näin on mainita, kun joukkue seilaa sijalla 11. Palataan asiaan uudestaan kuukauden kuluttua ja katsellaan, mikä silloin on asenne loppukauden suhteen.

Tähän asti Aravirta on ajanut sisään Kärppiin kiekkokontrolliin pyrkivää pelitapaa. Kiekkokontrolli oli joulukuussa suurempaa kuin mitä se on tällä hetkellä. Pelitapa on sulanut käsiin kovassa pelitahdissa. Kiitos Haapakoski ja mainio alkukausi. Kummasti tosin tulokset voisivat olla parempia, jos maalivahtikaksikko Hostikka-Koivisto olisi joskus pelikunnossa ja liigan yksi parhaimmista puolustajista Mikko Lehtonen olisi terve ja korvaisi puolustuksessa esimerkiksi Antti Ylösen.

Urheilutoimenjohtaja Aho lähti viikonlopun aikana viiden päivän ulkomaanmatkalle. Saa nähdä millaisin tuloksin sieltä tullaan pois. Jos haaviin tarttuu se yksi puolustaja, niin mielellään puolentoista vuoden sopimuksella. Tämän kauden joukkueeseen on turha mitään suuria rahoja enää tuhlata.

Turhaan tässä koko ajan jääkiekosta paasataan. Tenniskausi on alkanut taas! Ensimmäinen Grand Slam, Australian avoimet, on taas täällä. Naisissa, erästä ystävääni lainaten, Sam Stosurin ylivoima kotikentällä vie mielenkiinnon, mutta henkilökohtaisesti uskon Tanskan Caroline Wozniackin menestykseen. Analyysia tähän ei ole tarjolla, mutulla mennään.

Urheilulehden tennistoimittaja Janne Eerikäinen kirjoitti viime viikolla, että miestenniksen kaksinkamppailu Roger Federerin ja Rafa Nadalin välillä on jo puuduttavaa. Totta, mutta ei ole heidän vikansa, että he ovat ylivoimaisia. Nautitaan siitä, että he pelaavat korkealla tasolla ja unohdetaan keskustelu heidän ylivoimaisuudestaan.

Ja nyt, kun kirjoitan tämän, niin Andy Murray ottaa uransa ensimmäisen Grand Slamin. Jarkko Nieminen puolestaan olisi ansainnut oman Grand Slaminsa Suomen Urheilugaalassa. Mies, joka on ollut kymmenen vuotta maailman 50 parhaimman pelaajan joukossa ehkä maailman harrastetuimmassa yksilölajissa, ei ole saanut urallaan vielä yhtään todellista kunnianosoitusta.

Ja toinen on Tanja Poutiainen, joka on kohta kymmenen vuotta laskenut mäkeä maailman huippujen kanssa tasapäisesti. Janica Kostelic, Anja Pärsson ja kumppanit ovat laonneet matkalla, kun Rollon tyttö on painanut maailman huipulla.

Poutiainen ja Nieminen ovat ylivoimaisesti 2000-luvun parhaiten menestyneet suomalaiset yksilöurheilijat. Miksei jompaakumpaa olisi voitu nimetä vuoden urheilijaksi vuonna 2010, kun taso oli mitä oli? Kaikki kunnia Minna Kaupille, mutta metsässäjuoksussa kilpailu ei ole niin kovaa kuin Poutiaisella ja Niemisellä. Miksi menestys on ainoa mittari? Se kaikki, mitä nämä kaksi ovat tehneet omille lajeilleen Suomessa on mittaamatonta.

Toivottavasti vuonna 2011 vuoden urheilijaksi kruunataan jompikumpi tästä kaksikosta. Mutta jos tutut merkit pitävät paikkansa, niin eiköhän se ole kepinheiton MM-pronssimitalisti tai hiihdon parisprintin MM-hopeapari. Muistissa, kun ovat muun muassa 1990 Päivi Alafräntti vastaan Jari Kurri, 2003 Hanna-Maria Seppälä vastaan Kalle Palander ja 2007 Tero Pitkämäki vastaan Kimi Räikkönen. Käykää katsomassa Wikipediasta kyseisten urheilijoiden saavutuksia noilta vuosilta. Saatte huomata, että aika vekkulia väkeä nämä Suomen urheilutoimittajat.